ʏÖᴇʟʟÄɪɴ

Mää en saa unta.

Se on mulle aika tyypillistä, mutta nykyään onneks vähän harvinaisempaa. Oon kärsinyt erilaisista uniongelmista nyt useamman vuoden. Muistan ku se tilanne oli joskus muutama vuosi sit tosi pahana, ja kirosin vaan itsekseen, että en kyllä enää ikinä halua nähä kello neljää, viittä tai kuutta aamusta niin että en oo nukkunu yhtään - ellei se oo oma valinta. Onneks se tilanne rauhottu ajan kanssa, ja nykyään nukun mun yöt suurimmaksi osaksi hyvin. 

Oon muutenki sellanen yökyöpeli. Varsinkin noiden uniongelmien alettua mun on todella helppo valvoa koko yö jos vaan annan itselleni luvan. Koitan kyllä välttää sitä usein viimeseen asti. Kroppa menee sellaseen ihmeelliseen ylikierrostilaan, ja kun se tietty väsymyksen kynnys ylittyy, niin aivotoiminta sumenee, mutta keho vaan lisää kierroksia, ja mitä pidempään valvon, sitä vaikeampi mun on nukahtaa.

Onneks melatoniinia saa purkista. Ja onneks selvisin ite niin vähällä. Mun ei tarvinnut koskaan alkaa syömään mitään "oikeita" lääkkeitä tuohon vaivaan. Oon tosi paranoidi ja pelkäsin aina, että pilaan mun aivot liian kovalla lääkityksellä, enkä enää koskaan nuku ilman nappeja jos niitä alan kerran syömään. En tiiä mistä sekin ajatus on mun päähän tullut. Mutta jos ne jollekulle sen avun tuo niin mikäpä minä olen tuomitsemaan tai kauhistelemaan.

Yöaika on aina ollut mun mielestä jotenkin miellyttävää. Varsinkin syksyllä ja talvella. Siinä on joku oma taikansa kun kadut hiljenee ja pimenee, ja ainoat äänet mitä kuuluu on katulamppujen särinä. Pikkuhiljaahan me lähestytään taas sitä pimeää aikaa. Nuo punaiset kuvat kerkesin napata jo tälle syksyä. Bongasin ton maailman sympaattisimman valoikkunan keskustassa. Ehkä hän odottaa jo joulua? Tai harjottaa jotain saatanallista rituaalia ja inspiroituu punaisista valoista? Who knows. Mutta mun silmään tuo oli tosi hauskan näköinen väripilkku, kun melkein koko muu kerrostalo oli pimeänä.

Eikä tarvinnut kävellä kauas, kun viereinen puisto oli valaistu punaiseen teemaan sopivasti. Nappasin sit tuon #artsyn heilahtaneen kuvan siitä. Mutta mun mielestä heilahtaneet kuvat on ihan okei. Niihin tulee heilumisen myötä väkisinkin sellanen mystinen tunnelma. Niinku kaks rinnakkaistodellisuutta ois törmäämässä toisiinsa, ja millisekunnin ajan ne on limittäin.

Yllä on sit pari muuta yökuvaa, joista pidän. Oon aivan kertakaikkisen sucker for heijastuksille. Ne on kans jotenki siistejä kuvauskohteita. Niistäkin tulee sellanen fiilis, että se heijastus ois joku portti tai ikkuna toiseen ulottuvuuteen. Tuo oikeanpuolimmainen taas on sit otettu just jonakin unettomana talviyönä muistaakseni noin kello viiden hujakoilla. Se on mun entisestä asunnosta. Huomasin tuolloin että mun ikkunasta näkyi kuu suoraan mun sänkyyn aamuyöstä. Silloin sattui olemaan vielä joku superkuu tai vastaava, niin näytti yhtä kirkkaalta kuin joku lamppu. Oli siisti näky. Sääli että tähdistä tai kuusta ei vielä saa amatöörivälineillä mitään legit kuvia. Onhan nuo aina vähän tuollaisia reppanoita nuo puhelinkuvat taivaista. Silleen, "mää vannon että se oikeesti oli tosi siisti se kuu vaikka se on tässä kahen pikselin kokonen!!!"

Mulla on aika pennusta asti ollut aina sellanen syksyrituaali, että kun tulee eka kunnon yö kun oikeesti näkyy tähdet, meen iltakävelylle ja kuuntelen Green Dayn Are We The Waiting biisin. En enää edes muista että mistä se tapa oikein tuli. Siinä lauletaan tähtitaivaista ja kaupungin valoista. Että siitäpä varmaankin.

Lol. Mutta joo. Syksyä ja tähtitaivaita ootellessa. Ehkä mää tästä öiden pohdinnasta inspiroituneena koitan mennä nukkumaan. Näillä fiiliksillä viikonloppuun.

 t. 𝓊𝓃𝑒𝓉𝓉𝑜𝓂𝓊𝓊𝓈_𝑜𝑜𝓃𝒶